Turkin matkalla

Nyyh... nyt se on ohi. Emme saaneet varattua kuin viikon matkan Marmarikseen, mutta parempi niinkin kuin kokonaan ilman.

Olen lomaillut Marmariksessa ensimmäisen kerran vuonna 1982. Siihen aikaa se oli ihastuttava pieni kalastajakylä jonne ei tuotu muita turisteja kuin kerran viikossa pieni koneellinen suomalaisia. Minä olin heti toisella Aurinkomatkojen lennolla ja olen tosi onnellinen että sain kokea sen paikan aitouden. Nykyään Marmariskin on melkoinen "turistirysä" hotelleineen ja rantaravintoloineen, mutta ihan hyvä paikka vieläkin. 

Monta hotellia on tullut kokeiltua, tällä kertaa jälleen otimme Yunus-hotellin. Keskitason hotelli aamiaisella, mutta hyvä sijainti ja oma ranta vievät voiton monesta muusta hotellista

Elokuu on vähän liian kuuma suomalaiselle, päivällä lähemmäs 40 astetta. Tänä vuonna noihin helteisiin tuli sentään totuteltua jo täällä Suomessa, eikä meri-ilmastossa kuumuus tunnu ollenkaan samalta. Pelkäsin edeltäkäsin jaksamistani kuumuudessa, mutta eihän minulla mitään hätää, nautinnollista oloa vaan. Merivesi 27 asteisena virkisti välillä oikein mukavasti

Tietenkin heti ensimmäisenä päivänä meinasi päänahka palaa, joten heti olkihatun ostoon ja paikalliseen tyyliin uimaan. Suomessa ehkä katsottaisiin pitkään jos menisi uimaan hattu päässä ja aurinkolasit silmillä, mutta tuolla se on hyvinkin tavallista.

"Ottopoikani" Muhammed. Kiltti rantapoika joka soitti joka ilta kotia äidille ja isälle. Minua hän palveli kuin omaa mummoaan. Toiset pojat hääräsivät nuorten tyttöjen ympärillä, mutta Muhammed palveli aina minua, laittoi pyyhkeen tuolille ja aurinkovarjon sopivasti. Kävi tarkistamassa vähän väliä että minulla on kaikki hyvin. Kun nousin merestä, hän kääri huosunlahkeet ylös ja tuli vastaan auttamaan rantaan. Pois lähtiessä talutti käsikynkkää suihkuun ja pesi jalkani. Parempaa palvelua en olisi voinut saada, eikä hän koskaan ollut käsi ojossa odottamassa tippiä. Toki viimeisellä kerralla sitä annoin niinkuin hyvä tapa vaatii, mutta sanoin myös että se on yksin hänelle, ei muille pojille jaettavaksi. Hyi, tuhma mummo.

Harmaasta tukasta oli muutakin hyötyä. Reissasimme päivittäin pienellä paikallisbussilla joka oli aina täynnä kuin sillit purkissa. Kertaakaan en joutunut seisomaan, vaan aina nousi joku antamaan paikkansa minulle. Vanhoja naisia kunnioitetaan siellä aivan toisen lailla kuin Suomessa.

Tämä kuuluu meidä lomarutiineihin =) Vähintään kerran viikossa levitetään illalla jugurttia auringon kärventämiin paikkoihin. Jos sattuu olemaan vaikka mansikkajugurttia, niin mansikat kannattaa syödä ensin pois. =) Annetaan vaikuttaa jonkun aikaa ja huuhdellaan sitten pois. Rauhoittaa tosi hyvin kuumottavaa ihoa, kannattaa kokeilla.

Turkissahan ei ole kissaravintoloita, vaan kissoja on joka ravintolassa. Tämä on minun juttelukaverini. Vaihdettiin pitkään kuulumisia keskenämme. Turkkilaiset pitävät hyvää huolta kissoista, eikä niitä häädetä paikallisten ravintoloista pois. Ihmiset syöttävät niitä kadulle ja jopa pankissa näin kissoille laitettuja vesikuppeja.

Tästä voisivat ottaa mallia muissakin maissa. Suuren marketin ovenpielessä koirille ja kissoille oma virkistyspaikka. On ruokaa ja juomaa tarjolla talonpuolesta.

Nämä ovat kyllä karmeimmat mallinuket joita olen eläissäni nähnyt. En voinut olla nauramatta joka kerta ohi kävellessäni ja lopulta rohkenin ottaa kuvankin. Kauppias vaan ei näyttänyt oikein tykkäävä siitä.

Tällä hetkellä euro on kovaa valuuttaa Turkissa ja lomailu tulee suomalaisille tosi halvaksi. Inflaatio on vuoden alusta ollut yli 40% ja pahenee koko ajan . Kun matalapalkka oli vuoden alussa vähän yli 400€, niin tällä hetkellä se on enää 205€. Mitähän suomalainen tykkäisi jos palkan arvo puolessa vuodessa puolittuisi.

Me vanhat konkarit kiersimme kalliit turistiravintolat kaukaa ja ruokailimme tämmöisissä sivukaduilla olevissa paikallisten suosimissa ravintoloissa. Ruoka oli tosi hyvää ja tuoretta ja HALPAA. Liharuoka juomineen ja lisukkeineen noin 3€ / ruokalija. Palvelukin varmaan ystävällisempää kuin suurissa ravintoloissa. Suosittelen kovasti kokeilemaan.

Välillä söimme mitä katukauppiailla oli tarjolla. Tässä kaktuksenhedelmiä, jotka mummo kuori valmiiksi ja antoi käteen. Todella hyviä eivätkä maksaneet kuin noin 20 senttiä kappale. Ei tullut näistäkään mitään vatsavaivoja, salmonellasta puhumattakaan.

Tietenkin päivittäin piti käydä jossain pastaneesissa herkuttelemassa leipomuksilla ja turkkilaisella kahvilla. Olisi ollut niin mukava tuoda tuommoinen leppäkerttukakku Suomeen, mutta täällä odotti vielä 5 tunnin bussimatka, joten eivät ehkä olisi kestäneet kotia asti.

En juurikaan kehdannut paikallisia kuvata, sillä en minäkään tykkää jos turistit minusta alkavat kuvia ottamaan. Näistä kahdesta backgammon peliin syventyneestä herrasta sain kuitenkin salaa näppästyä kuvan. Tämä on niin tyypillinen näky, että piti tallentaa.

Iltaisin ilman vähän viilentyessä oli mukava  käppäillä kaupungilla, jossa kaupat ovat auki vähintään puoleen yöhön. Elokuu on turkkilaisten lomakuukausi ja kaupunki olikin täynnä enimmäkseen turkkilaisia turisteja. Meitäkin luultiin koko ajan turkkilaisiksi ja saimme kulkea rauhassa ilman kauppiaitten huuteluja, joka oli tosi mukavaa. Tytärhän onkin puoliksi turkkilainen ja minä puhun jonkun verran kieltä, joten eipä ihme.

Olihan se ihanaa, tytärkin sai tavata isäänsä päivittäin.Oli surkeaa lähteä takaisin, mutta ensi kesänä uudestaan jos ei mitään ihmeempiä satu, toivottavasti ei.