Minun Armaani

  En uskaltanut tänne kirjoittaa, että Armas katosi tasan kaksi viikkoa sitten.  Se olisi tuntunut niin lopulliselta.

Mummokissalla on ollut tapana tuoda sisäkissa Armakselle  hiiriä portaille, josta Armas on käynyt ne nappaamassa ja kiikuttanut sisälle syödäkseen ne keittiön pöydän alla.
Tasan kaksi viikkoa sitten Armas yhtäkkiä jättikin hiiren huomiotta ja syöksyi yön pimeyteen. Minä olen etsinyt ja kysellyt, mutta kukaan ei ollut nähnyt siitä vilaustakaan,  Öisinkin nousin katselemaan pihalle, josko Armasta näkyisi. Tiesin että koko puolitoista vuotisen elämänsä sisällä lämpimässä elänyt ja ruokansa valmiina saanut kissa ei kahta viikkoa ulkona selviäisi. Eniten minua suretti, kun ajattelin, että se on jossain nälissään ja peloissaan palelemassa. Toivoin jo suorastaan, että se olisi jäänyt auton alle pois kärsimästä. Eilen jo itkin varmana sen kuolemasta.

   

                           

Mutta mitä tapahtuikiaan illalla, oven takaa kuului surkea naukaisu.

MINUN ARMAANI OLI PALANNUT.

Niin arkana ja laihana. Pitkään sain houkutella ennenkuin pääsin niin lähelle , että sain napattua syliini.  Miten voikin olla onnellinen yhden kissan takia. Minulla on niin helpottunut olo ja haluan kaikille huutaa: " Armas on kotona". 

Toiset kissat murisevat ja sähisevät taas Armakselle, mutta me Eetun kanssa puolustetaan sitä.

Kyllä tuntui mukavalta, kun Armas tuli taas nukkumaan tyynyni viereen. Se vaan on niin luuta ja nahkaa, että tippa tulee silmään sitä silitellessä, minun entinen pullukka-Armaani. Se on muutenkin niin heikossa kunnossa, että sen takajalat tutisee seisoessa. Nyt se onkin ollut vuorotellen syömässä tai minun sylissäni kehräämässä.

Niin on kuin joulu olisi tullut etu-ajassa.

Mutta nyt tämä mummo lähtee hakemaan EU.-ruokakassia, sillä seurakunta on laittanut siihen jotain ylimääräistä. Nami nami, tästä se joulu lähtee oikeasti tulemaan:)