Suru

Viljari-poika lähti omille teilleen viime keskiviikko iltana. Perjantaina kuulin, että edellisenä päivänä oli jonkun matkan päässä 4-tiellä jäänyt punainen kissa auton alle. Tyttären yo-juhlien kiireitten takia en ehtinyt asiaa kunnolla ajatella, enkä uskonut, että se voisi olla Viljari.
Juhlat on ohi ja kissaa ei vaan ole näkynyt. Nyt iski valtava suru ja itku on tullut. Vaikkei Viljari ollut vielä vuottakaan, ehti siihen kiintyä jo kovasti.Asiaa pahentaa, että se oli tyttären nimikkokissa ja ainoa punainen muitten harmaitten joukossa.
Edellisenä päivänä olin juuri sanonut, että kaippa niistä kohta joku jää auton alle ja on naapureilla vähemmän valitettavaa. Tuntuu, kuin olisin manannut sen tapahtuvaksi. Nyt tuntuu tosi pahalta.
Ainoa lohtu on, että 4-tiellä oli kova liikenne ja kissa ei varmasti ehtinyt kitua kauaa. Oli kuulemma ollut niin litistynyt, että ei pystynyt tunnistamaan kenenkään omaksi .
Viljari sai kumminkin viettää lyhyen elämänsä vapaana luonnossa liikkuen , hiiriä jahdaten ja kotona odotti aina lämmin syli ja silittely.
Tiedän, että te muut kissa-ihmiset ymmärrätte suruni suuruuden.